Se on jännä tunne kun olet stressannut ensin tosi pitkään että saat jonkun tentin tehtyä. Käyt ensimmäisessä tentissä joka menee aivan penkin alle koska tentti ei tunnu vastaavan yhtään koealuetta. Koet olosi turhautuneeksi, ehkä jopa hieman kusetetuksi.
Menet uusintaan uudella innolla, mutta uusintakokeessa onkin vähemmän aikaa jolloin panikoit typerissä asioissa ja mokaat senkin. Se tieto, että jäljellä on enää yksi uusinta, saa aikaan mielettömän kuristavan tunteen kurkussa ja rintakehässä velloo jyskyttävä paniikki. Lasket mielessäsi jo opintopisteitä, apua, paljonko menetän jos en nyt suorita tätä…koska joudun uusimaan koko kurssin??? Miten käy tukien? Apua. Miten minulle nyt näin kävi? Minä, joka yleensä pärjään ihan hyvin enkä KOSKAAN joudu uusimaan.
Valmistaudut viimeiseen tenttiin kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys. Olet katsonut kaiken valmiiksi ja menet viimeisen kerran tekemään parhaasi. Saat ensimmäisen kysymyksen auki nettitentistä ja kylmä hiki valtaa taas koko kehon. Voi ei, miksi tässä on näin ristiriitainen tehtävänanto?! Eikä ole ketään keneltä kysyä! Teet muun kokeen 25 minutissa mutta jäät vellomaan ensimmäiseen kysymykseen vielä puoleksi tunniksi. Päätät että teet sen tehtävän vähän joka kantilta katsoen ja käytät eri värejä ja boldauksia jotta teet pointtisi opettajalle selväksi. Kokeesta lähdet sitten kainalot märkinä ja mielessä monta eri lopputulemaa. Nopea sähköposti-ilmoitus opettajalle, että kävin juuri tekemässä toisen uusinnan. Perään selitys että olisin halunnut kysyä muutamaa asiaa, mutta kun en voinut niin tehtävässä on nyt kolme eri vastausta ensimmäiseen tehtävään.
Kotiin päästyä minut valtaa kokonaisvaltainen huoli niistä kaikista vaihtoehdoista joita kokeen lopputulemasta voi seurata. Sydän jyskyttää ja minut valtaa epätoivo ja epäilys omia taitojani kohtaan. Käyn päivittämässä sähköpostikansiotani lähes vartin välein ja mietin kauanko opettajalla kestää vastata…koko ilta menee ihan levottomissa tunnelmissa. Käyn välillä lapseni esikoulun päättäjäisissä ja heti senkin jälkeen päivitän nopeasti puhelimella sähköpostin. (Kyllä, olen kamala äiti). Voi ei, miksei se vastaa!
Myöhään illalla katson elokuvaa, jotta voisin unohtaa asian edes hetkeksi. Saankin katsottua kokonaan elokuvan ”Something´s gotta give” mutta heti lopputekstien jälkeen muistan taas kokeen. Pesen hampaat nopeasti ja kapuan sänkyyn. Otan puhelimen vielä käteen ja menen sähköpostiin. Sydän hyppää kurkkuun kun näen että siellä on vastaus!!! JA SE ON HYVÄKSYTTY! Kiljun tyynyyni ja tunnen mieletöntä helpotusta. Minulle, ainaiselle perfektionistille, oli suuri kolaus ettei koe onnistunut kuin vasta toisella uusinnalla. Mutta hei, tästäkin opin sen, että tietyssä elämäntilanteessa ihminen ei vain voi enää venyä äärettömiin. On pakko asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja tällä hetkellä se tärkein on oma tytär. Opiskeluhan siitä on vähän joutunut kärsimään mutta ainahan lapsi menee kaiken edelle.
Pyöräilin äsken raikkaassa kevätsäässä ja oikein ajan kanssa haistelin ihania tuoksuja ja katselin kun luonto puhkeaa kukkaan. Tuli hetkeksi taas sellainen olo, että mä pystyn mihin vain! Ja elämä on ihanaa!
Olen monesti lähiaikoina miettinyt elämän haurautta ja sitä miten se voi loppua koska vain. Vaikka asian ajatuksen tasolla hyväksyy niin jos oikeasti mietin tilanteen jossa itse vaikka jäisin juuri tänään auton alle… Ehtisinkö tajuta että se kaikki oli tässä nyt. Ehtisinkö ajatella miten tyttäreni ja läheisteni elämä muuttuisi? Se jotenkin kylmää koko asia. Ja hassuin ajatus joka tästä nousi, oli juuri se, että elämä tosiaan jatkuu ilman minua. Onhan se normaalia ja vääjäämätöntä, mutta se tuntuu todella hassulta.
Minulta on kerran lähtenyt taju ja kerran minut on nukutettu leikkaukseen. Tajunnan menetystä voisi verrata todella sikeään uneen josta herätessä voi olla ensin tosi hämmentynyt että ”mitä tapahtui?” ja ei välttämättä muista missä sitä oikein itse on. Mutta silti ei häviä sellainen ajantajun tunne kauaksi aikaa. Se palautuu kuitenkin pikkuhiljaa. Kun on nukutettuna, kaikki tuntuu silmänräpäykseltä. Ensin makasin leikkauspöydällä ja lääkäri sanoi, että nyt voi tuntua vähän kylmältä kädessä. Kylmän tunteen jälkeen muistan miten henkeni salpautui aivan sekunniksi ja sitten seuraava muistikuva onkin, että minua kärrättiin johonkin. Ja taas pimeni. Seuraavaksi olin heräämössä ja taas pimeni. Sitten heräsinkin vuodeosastolta. Mitkään nämä ”pimeät hetket” siitä väliltä eivät ole palautuneet mieleeni. Jäljellä on vain tyhjät aukot. Olen miettinyt, että sitäkö se kuolema sitten on. Ei mitään käsitystä, edes tunnetta siitä että aika olisi kulunut? Jäljelle jäi olo, että minulta varastettiin muutamia tunteja. En tiedä missä olin henkisesti noina muutaman tuntina. Missä minun ajatukseni, tunteeni…minuuteni oli tuolloin? Se tuntuu todella oudolta! Koen, että olin kuollut ne hetket.
Kun kuolen, mitä minuudelleni käy? Tulee sellainen inhottava orpo olo, että sitä jää tosiaan ihan yksin. Jokainen kuolee yksin, vaikka lähellä olisikin rakkaita. Silti sinä ja sinun ruumiisi kuolette yksin. Siirrytte siihen ihmeelliseen pimeään aikaan jossa aika pysähtyy ja kaikki lakkaa olemasta. Se on hämmentävää. Ja tavallaan pelottavaa. Kuoleman pohtiminen on todella erikoista. Siitä herää niin erilaisia tunteita pintaan. Sitä haluaa ajatella, että kuoleminen on kuin syntymistä. Ei kukaan muista mitään ajasta jolloin ei vielä itse ole ollut olemassa. Ei ole ollut omaa tietoisuutta ennen syntymää. Ei meistä kukaan muista myöskään mitään ajasta joka on vietetty kohdussa. Samalla tavalla toivon kuolemisen hetken olevan sellaista, ettei siitä tosiaan enää siirrytä mihinkään erilaiseen tietoisuuden tilaan. Joskus on hauska ajatella, että henkimaailma on olemassa, joskus taas haluaa ajatella järjellä ja tieteellisesti, että ei sellaisia ole olemassa. Kuoleman käsittäminen on vain siksi vaikeaa, koska ihminen elää usein maan päällä niin pitkän ajan ja ehtii vaikuttamaan niin moniin muihin ihmisiin. Me saamme muihin ihmisiin aikaiseksi muistijälkiä ja meidän aivomme tuottavat niin valtavasti ajatuksia. Meillä jokaisella on oma ”minuus” ja on vaikeaa käsittää, että se vain yhtä äkkiä lakkaa olemasta. Joku niin kaunis ja kehittynyt asia vain jonain päivänä lakkaa olemasta. Minut muistaa vain ne ihmiset, kenen elämään olen saanut sellaisen muistijäljen aikaan, ja sen jälkeen kun hekin kuolevat, kukaan ei muista minua. Se on todellakin hämmentävää.
Joskus vuosien jälkeen joku täysin tuntematon ihminen saattaa kävellä hautausmaalla ja katsoa hautakiveäni ja lukea nimeni, kuten itse juuri eräs päivä kävelin ja katselin todella vanhoja hautoja. Tykkään kävellä hautausmaalla, koska siellä on niin rauhallista. Kävelen, luen nimiä kivistä, mietin millaista kyseisten ihmisten elämä on ollut ja mietin usein, että joku on kuollut esim. juuri niihin aikoihin kun minä olen syntynyt. Tai monesti mietin, että nämä ihmiset eivät ehtinee nähdä jotain tiettyä maailman tapahtumaa kun taas he ovat nähneet jotain mitä minä en ole nähnyt.
Näistä ajatuksista päädyn joskus myös niihin ajatuksiin, että mietin miten paljon jokaisen jokapäiväiset valinnat vaikuttavat toisiin ihmisiin. Jos aamulla unohdan vaikka sateenvarjon ja palaan hakemaan sitä, olenkin eri aikaan pyöräni kanssa suojatiellä. Ehkä joku autoilija jarruttaa takiani ja saapuukin johonkin toiseen risteykseen vähän myöhemmin. Tällä välin joku toinen ihminen on ehtinyt mennä juuri ennen tätä autoa suojatien yli, saapuu töihin ajoissa ja ehtii matkalla postittamaan kirjeen, joka ehtii postinkantajan mukaan joka tulee tyhjentämään laatikon klo. 8. Tämä kirjee ehtii jonkun työntekijän pöydälle, joka avaa sen ja saa viiltohaavan. Hän lähtee hakemaan laastaria ja törmää kollegaan joka läikäyttää kahvia paidalleen. Hän taas menee vessaan pesemään paitaansa mutta tahra jää. Töiden jälkeen hänellä olisi tärkeä tapaaminen mutta hän päättää hakea äkkiä kaupasta uuden paidan. Hän myöhästyy vähän tapaamiseltaan ja myöhästymisen vuoksi häntä odottanut henkilö on ehtinyt jutella pitkästä aikaa vanhan tuttunsa kanssa ravintolan aulassa. Tällaista ajatusta voisi jatkaa pitkään ja samaa asiaa käsittelee elokuva Sliding doors. Elämä on kohtaamisia, jotkut päättyvät hyvin, jotkut huonosti. Ainoa mitä tähän ajatuksen virtaan voisi lopuksi sanoa on: ”Muista istua ja hengähtää, miettiä asioita ja elämää.” Minulle se teki ainakin juuri nyt todella hyvää.