Mä katselen jatkuvasti ihmisiä kun käyn kylillä. On eri kokoisia, näköisiä, ikäisiä ja kaikilla tuntuu olevan joku siinä vierellä. On vähän vararengasta vatsalla, on 15 cm tyvikasvua, pareja jotka kiroilee toisilleen, mutta joka tapauksessa niillä on toisensa. Mä kun menen treffeille niin kaikki on hyvin kunnes mies kuulee, että mulla on tytär. Ok, oli kiva tavata. Jep. Niin oli. Mutta ei kuitenkaan.
Sitten tulee niitä jotka kysyy ”Mites noin nätti nainen on yksin?”. No niin, miks? No siks kun mulla on lapsi. Mä oon ihan kaatopaikkatavaraa sen perusteella. Silti näen miten 35v mies kelpuuttaa kyllä yh-äidin vierelleen, mutta tää äiti onkin sitten 22v, ei yli 30 kuten minä. Mulla on parasta-ennen päivä mennyt jo yli. Mutta en mä enää loukkaannu. Oon jo hyväksynyt tämän. Sehän on vaan miesten mielipide. Ei mun oma. Mä olen mielestäni juuri sopivasti oppinut elämän realiteetit ja oppinut olemaan itsenäinen.
Mä olen jo tottunut ajatukseen, etten mä tule löytämään enää ketään vierelleni. Yli 4 vuotta sinkkuna on jo aika pitkä aika. En mä usko, että mä enää edes osaisin päästää ketään elämääni. On aikoja jolloin kaipaa vierelleen sitä toista ihmistä. Mutta jutellessani perheneuvolassa ns. ”ammattilaisen” kanssa, joka katsoi mua silmät suurena ja sanoi ”Tajuatko miten vahva sinä olet?” niin se jotenkin valaistui myös minulle itselleni. Mä voisin oikeasti rakentaa elämäni niin, että kerään vain rahaa matkustamiseen. Matkustan tyttäreni kanssa ja elän oikeasti tätä hiton elämää. Olenhan jo päässyt siihen ensimmäiseen tavoitteeseeni, eli opiskelemaan alaa joka kiinnostaa. Mä pystyn kyllä jos tahdon ja päätän! HYVÄ MINÄ!!!